Testibudjetti 2000 XP

Sunnuntai 24:nä päivänä huhtikuuta v. 1808 oli kirkas ja kylmä, lumi säkenöi miljoonista lumitähdistä ja narisi, ikäänkuin vihasta, kun kulkijan anturat tallasivat sitä. Raikas pohjatuuli loi hohkavia ruusuja vaaleille kasvoille, pani pakkaisen lumen pyrynä pyörimään, tempasi irti puiden vaaleita koristeita ja hajoitti niitä pilvinä pitkin, vieläpä metsien syvimpiin sisuksiinkin. Ainoa esine johon ei tuuli nyt pystynyt vaikka se muuten oli tämän hurjan tanssijan paraita leikkitoveria, oli järvi, jonka aallot olivat jään kovien siteitten vallassa. Ehkäpä juuri suuttuneena siitä, ettei hän saanut leikkiä ja sekoittua aallottarien vihreöihin kiharoihin, tuulien tuima haltija puhkui joka hetki yhä kovemmin, taivutti metsän jättiläishonkien latvoja, lakasi lumipeiton olkikatoilta ja sirpotteli ilmaan mustuneita olkia, ylipäänsä poikamaisuudessaan laittaen yhden tempun toista hurjemmaksi.

Yllämainittuna juhlapäivänä siirtykäämme Revonlahden pienelle kirkolle, joka on Siikajoen itäisellä rannalla. Jumalanpalvelus on loppunut; ihmiset, jotka tänään olivat kokoontuneet niin lukuisasti kuin suinkin, kuulemaan saarnamiehen kiitosta Siikajoen voitosta, tulvasivat kirkosta sekä pidättyivät useaan joukkoon kirkkopihassa. Vakaina ja hiljaisin äänin puhuivat he sodasta, ensimmäisestä voitosta ja toivoistansa uhkaavan vihollisen pikaisesta tarkoittamisesta. Ja kun Adlercreutzin nimi lausuttiin, nostivat vanhat kunnioittamalla lakkiansa, nuorten, jotka tarkasti kuultelivat puhetta, itsekseen ajatellessa: \"ah, joka saisi olla muassa!\" Tätä ajatellessaan säihkyi uljuus ja rohkeus heidän silmissään ja he tunsivat jättiläisvoiman virtaavan suonissaan.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloin nuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannen Kustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotka silloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nyt vihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidän isäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.

Joen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talolliset koossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin \"Ruotsin virstan\" kirkon pohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjän rikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti aina noudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä — niinkuin rikkaat miehet enimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että he luulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella — ylpeä ja kova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensa vastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinen hyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänyt sotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen. Sentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:

\"Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni en saata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkein kaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minua huolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihon pelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niin paljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemme pirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka. Itse olen jo liian vanha ottamaan museettia käteeni; älkööt vaan nuoret, jotka vielä ovat jäljellä, turhaan viipykö ja odottako, kunnes vihollinen on sitonut heidän kätensä rautaisilla siteillä. Ruutia ja pyssyjä on minulla kotona kätkössä; kuka tahtoo saa käydä noutamassa mitä hän tarvitsee\".